|
Tarastin työryhmä, joka koostui puolueen järjestöjyristä, sai aikaan lakiesityksen liittyen puolueiden ja kampanjoiden rahoitukseen. Huomio kiinnittyy siihen, että eduskuntavaaliehdokkaille asetettu 50 000 euron ja kuntavaaliehdokkaille pantu 20 000 euron kampanjakatto perustuu mainontaan mediassa. Näin määriteltynä, kampanjojen kokonaisrahoitus saattaa nousta jopa 100 000 - 150 000 euroon eduskuntavaaleissa. 50 000 euroa pelkkään mainontaan on iso määrä televisio-, radio- ja lehtimainoksia.
Kun huomio kiinnitetään vain mainontaan, voidaan kampanjakaton ohi polttaa rahaa mm. hernesopan tai lokikeiton tarjoamiseen kaikille vastaantuleville kansalaisille. Tai voidaan tarjota ruokaa 500 henkilölle ravintolassa. Tai voidaan pitää iso tilaisuus maksullisisissa tiloissa vaikkapa nyt Hartwall-hallissa.
Todellisia kampanjaan käytettyjä voimavaroja ei koskaan pystytä selvittämään. Jos esimerkiksi paikallinen varakas kansalaisjärjestö tai ammattiyhdistys asettuu jonkin ehdokkaan taaksen, ei vaalirahailmoituksessa näy, että on käytetty yhdistyksen toimitiloja, toimihenkilöitä, puhelimia ja tietokonetta kampanjatarkoituksiin.
Tiedän ainakin yhden tahon, joka ei ole tyytyväinen kampanjakattoihin. Tämä taho on tietysti media ja erityisesti sanomalehdet, jotka saavat valtavan hyödyn vaali-ilmoittelusta. Kysymys on miljoonista euroista, joita ehdokkaat käyttävät lehtimainoksiin. Ilmankos lehtien pääkirjoituksissa onkin ehdittu protestoimaan kampanjakattoja vastaan!
Tietotekniikan nopean kehityksen myötä on syntynyt valtava määrä uusia viestintäinnovaatiota, joista osa on maksutta kansalaisten käytössä. Myspace, Facebook, Youtube, Twitter, Digg, Flickr ovat vain esimerkkejä kaikkien käytettävissä olevista sosiaalisista medioista. Uutiset leviävät näissä viestintäalustoissa valtavan nopeasti ja läpäisevät koko käyttäjänkunnan. Digitaalisen television myötä kanavatarjonta on lisääntynyt valtavasti. Kansalaisten käytössä on kymmenittäin sekä maksullisia että maksuttomia kanavia.
Yleisradio Oy on pyrkinyt tunkeutumaan myös sosiaalisen ja kaupallisen median valtaville markkinoille. Markkinoille ei pääse ilman rahaa, jonka takia Yleisradio on viestittänyt poliittiselle päättäjille oman rahantarpeensa. Vuosien mittaan Yleisradio teki myös pitkän aikaa tappiollisia tilinpäätöksiä. Tämä kertoo siitä, että Yleisradio ei sovi sille asetettuihin mittoihin.
Hallitus ehti jo kerran sopia mediamaksusta, mutta se herätti valtavan kansalaisvastustuksen. Nyt hallitus on muuttanut mediamaksun Yleisradiomaksuksi, jota aletaan periä v. 2012 alusta. Periaate on täysin sama: Kansalaiset eivät maksa Yleisradion palvelujen käytöstä vaan kaikki asuntokunnat (2,4 miljoonaa kappaletta) ottavat osaa yhtiön rahoitukseen riippumatta siitä omistavatko vastaanottolaitteen tai ei. Hallitus arvioi maksun olevan 175 euroa vuodessa, mutta varaa mahdollisuuden korottaa tätä ennen v. 2012. Yli 400 000 euron yritykset (pienyritykset, työssä alle 10 henkeä) pulittavat Yleisradiolle 250 euroa vuodessa, yli miljonan euron yritykset 630 euroa. Mukaan lasketaan tietysti myös muut yhteisöt, kansalaisjärjestöt jne. Elon laskuopilla Viestintävirasto perii kansalaisilta, yrityksillä ja kansalaisjärjestöiltä yli 500 miljoonaa euroa.
Hallituksen mukaan Yleisradio saisi 450 miljoonan rahoituksen. Kun maksun perimisjärjestelmän kustannukset lienevät 25-30 miljoonaa, voidaan kysyä, että ottaa valtio loput rahat paikatakseen ylivelkaantunutta talouttaan?
Yleisradio saa siis 70 miljoona euroa/vuosi lisää rahotuista. Se tulee kuin manulle illallinen ilman, että vaadittaisiin Yleisradion toiminnan saneeramista, toimintamuotojen rajaamista, ylisuuren henkilöstön (3200) vähentämistä ja kotimaisten sekä uutis-, ajankohtaisohjelmien laadun parantamista. Kun saneerausta ei toimiteta, saattaa seurauksena olla muutaman vuoden päästä taas persaukinen Yleisradio.
Työryhmä miettii v. 2010 yleisradiomaksun (osa-)korvaamista vähätuloisille. Opiskelijat pakotetaan joko asumaan vanhempiensa asunnossa tai maksamaan täysmääräisen yleisradiomaksun, jos asuvat itsenäisesti.
Hallitus vahvistaa Yleisradion asemaa suhteessa yksityisiin mediayrityksiin. Yleisradio saa ilman ponnistusta 450 miljoonaa euroa käteen. Yksityisten mediayhtiöiden on haettava rahansa taantuman kuiviin imemiltä markkinoilta. Onhan kuitenkin niin, että yksityiset mediayhtiöt hyödyntävät omassa toiminnassa uusia tieto- ja viestintäteknologian innovaatioita.
Vaalirahakohu on vielä menossa, kun hallitus kompastelee jälleen.
Yleisradion TV 2:n ajankohtaistoimituksen juttu rakennusliikkeen Vanhaselle antamasta lahjuksesta on osoittautumassa kuplaksi. Jotakin outoa jutussa oli. Nimittäin TV2 siirsi jutun ajankohtaa suunniteltua aiemmaksi niin, että se lähetettiin juuri ennen eduskunnan vaalirahakeskustelua. Ajoitus tuntuu erittäin päämäärähakuiselta toiminnalta, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa pääministerin asemaan ennen luottamusta koskevaa äänestystä.
Nyttemmin TV2 ei ole pystynyt selventämään lahjuksen antaneen rakennusliikkeen nimeä eikä tarkentamaan lahjoituksen määrää ja arvoa. Toimitus ei ole esittänyt faktoja vaan viitannut aina lähdesuojaan, jo kuuluisaksi tulleeseen valaehtoiseen todistajaan.
Se, että viitataan valaehtoiseen todistajaan, osoittaa, kuin huonosti TV2:n toimitus tuntee faktat. Todistajaa ei tarvita, kun kuplaksi osoittautunut uutinen koski ajankohtaa, johon rikostutkimusta ei enää voida kohdistaa.
TV2:n ajankohtaistoimituksen toimintatapat tuntuvat kovin arvelluttavilta. Tehdään uutinen, joka osoittautuu virheelliseksi. Piilottaudutaan lähdesuojan taakse eikä anneta täsmällistä tietoa mitä tavaraa Vanhanen oli vastaanottanut. Ajoitetaan uutinen juuri ennen eduskunnan keskustelua, joka koski luottamusta hallitukseen.
Nyt epäily kytee monen kansalaisen ja poliittisen päättäjän sydämessä.Näinkö heikoin tiedoin Yleisradio toimittaa ajankohtaisohjelmansa. Onko TV2:n toimituksessa työntekijöitä, jotka haluavat tehdä ajankohtaisohjelmilla omaa politiikkaansa? Miksi pääjohtaja Jungner kiirehti esittämään julkisesti luottamuksesta ajankohtaisohjelman toimitukselle? Onko kaiken takana jälleen kerran demaritoimittajien verkosto, jonka olemassaolosta on kuiskuteltu vuosien saatossa? Vai onko kysymys toimittajien kukkoilevasta ja uhittelevista tavasta tehdä ajankohtaisohjelmia, jossa yritetään suuren maailman tyylin panna hallitusta lattanaksi vaikkei perusteita olekaan?
Yksi asia on varma. Poliittiset päättäjät harkitsevat tarkoin millä keinoin ja missä laajuudessa Yleisradiota tulevaisuudess rahoitetaan.
Kysymys on siitä, kuinka paljon valtio ja kunnat voivat ottaa ylipäänsä velkaa. Viime aikoina ekonomistit ovat esittäneet velkaantumista puolustavia mielipiteitä. Valtio ja kunnat voivat ottaa mukan aivan rauhassa lisää velkaa, jota sitten lyhennetään vuosikymmenien kuluessa.
Olen ollut hämilläni näistä mielipiteistä, joita lausutaan ikäänkuin irti talouden realiteeteista ja lähitulevaisuuden näkymistä. Miten velkaa voidaan ylipäänsä seuraavan 20-30 vuoden aikana lyhentää, jos talouskasvu on keskimäärin 1,5-2 prosentin luokkaa? Ja miten velkaa voidaan pitkällä aikajänteellä lyhentää, jos muutaman vuoden talouskasvua seuraa syvä taantuma?
Toimimmeko tulevaisuudessa niin, että otamme jälleen lisää velkaa, kun kohtaamme taantuman. Nimittäin v. 2008 1990-luvun laman jäljiltä oli velkaa 50-54 mrd. euroa. Nyt varsin luotettavasti arvioidaan, että v. 2013 lopussa, valtion velkaa on 103-105 mrd. euroa ja kuntien 12-13 mrd. euroa. Valtion velka siis tuplaantuisi. Kuntien velkaa tulisi 50 % lisää v. 2008 tasoon nähden.
Lisääntyvän velan myötä paisuvat velanhoitomenot. Jos velkaa on 105 mrd. euroa, ovat velanhoitomenot 4 mrd. euron luokkaa. Se on noin 8 % v. 2010 budjetista. Niin suuret velanhoitomenot vähentävät merkittävästi valtion taloudellista liikkumavaraa. Kun myös velkaa on lyhennettävä, pitäisi valtion kassasta löytyä keskimäärin 6 mrd. euron ylijäämä vuosittain. Silloin velkaa lyhennettäisiin keskimäärin 3 mrd. euron tahtia seuraavan 15 vuoden aikana, jolloin noin v. 2025 oltaisiin lähellä v. 2008 velkaa. 2010-luvun ensimmäiset vuodet olisivat kuitenkin keskimääräistä raskaammat, koska velanhoitomenot ovat suurimmillaan.
Se, miten näin suuri ylijäämä saadaan aikaiseksi, onkin vaativa tehtävä. Toivottavaa tietysti olisi pitkä ja riittävä talouskasvu, jolloin työttömyys taittuisi sekä valtion ja kuntien verotulot lisääntyisivät. Mutta yksin talouskasvun varassa 6 mrd. euron ylijäämä ei saada aikaan vaan tarvitaan menojan tiukkaa karsimista ja verotuksen lisäämistä. Palkansaajien Tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on arvioinut, että verotusta pitäisi nostaa niin, että valtion tulot lisääntyisivät 4 mrd. eurolla. Mielestäni Kianderin arvio on realistinen. Talouskasvua seuraavista verotulojen lisäyksistä lienee säästettävissä noin 2 mrd. euroa. Menoja voidaan karsia noin 1 - 1,5 miljardin verran. Veroja pitää nostaa taloustilanteesta riippuen niin, että saadaan 3-5 miljardin euron lisätulot.
On sitten eri asia, miten tämä kaikki on toteutettavissa samaan aikaan, kun suuret ikäluokat menevät joukolla eläkkeelle ja kun eläkkeiden rahoituksen riittävyydestä on pidettävä huolta. Valtion menotalouteen vaikuttavat merkittävästi voimavaroja nielevät toimenpiteet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. 2010-luvulla työvoima vähenee merkittävästi. Pienempi osa väestöstä maksaa yhä suuremman potin valtion ja kuntien menoista vaikka täystyöllisyys saavutettaisiinkin.
Haluan nähdä poliittiset päättäjät, jotka uskaltavat ottaa nämä haasteet vastaan. Se lienee selvää, että vasemmiston opein ei haasteista selvitä.
Työeläkevarojen markkina-arvo laski viime vuonna 122 mrd. eurosta 103 mrd. euroon. Sijoitustoiminnan nettotuotto oli miinuksella runsaat 12,5 mrd. euroa. Työeläkevarojen menetykset olivat siis suuremmat kuin kansalaisten ja työnantajien maksamat eläkevakuutusmaksut. Työeläkeyhtiöiden tavoitteena on ollut 4 prosentin tuotto vuosittain. Todellinen tuotto on ollut vain 1,9 prosenttia. Sijoittamalla työeläkevarat korkeakorkoisille pankkitileille, olisi tuotto ollut yli tavoitteen. Miksi työeläkeyhtiöiden on sallittu tuhrata kansalaisten eläkerahoja miljardeilla euroilla?
Tilanne on nyt se, että työeläkeyhtiöiden maksu- ja sijoitustuloista ei ole eläkemenojen katteeksi. Jos maksutuloista (runsaat 16,4 mrd. euroa) vähennetään sijoitustoiminnan aiheuttamat menetykset ( 12,6 mrd. euroa), ollaan tilanteessa, jossa syödään eläkevaroja. Eläkemenot olivat nimittäin viime vuonna 16,5 mrd. euroa.
Työeläkelaitosten (yhtiöt, säätiöt, kassat) toimintaa pitää arvioida nopeasti uudestaan. Työeläketulothan vähenevät edelleen työttömyyden ja lomautusten lisääntyessä. Kun samalla vuosittain menee joko työkyvyttömyyseläkkeelle, vanhuuseläkkeelle ja erityiseläkkeille 70 000 suomalaista, on selvää, että v. 2013 ollaan menettämässä työeläkelaitosten kantokykyä. Ensi sijassa on työeläkelaitoksista estettävä mahdollisuus riskisijoituksiin. Eläkevarojen tuottotavoite pitää nostaa 5 prosenttiin.
Sijoitustoiminnan menetykset, lisääntyvät työttömyys ja suurten ikäluokkien eläkkeellelähtö edellyttävät sekä eläkevakuutusmaksujen korottamista 10 prosenttiyksiköllä että työurien huomattavaa pidentämistä. On tärkeää, että Finanssivalvonta tiukentaa merkittävästi työelälaitosten valvontaa. Valtion on lainsäädäntöteitse varmistettava eläkevarojen riittävä tuottotaso.
Työeläkelaitoksen tilinpäätöstiedot ovat kaikkien nähtävillä. Kapinaa on tehty pienemmänkin asian puolesta. Missä joukot, jotka lähtevät liikkeelle?
Tulemme elämään seuraavien 15 vuoden aikana taloudellisesti ankaria vuosia. Haasteena on työpaikkoja luominen yli 300 000 työttömäksi joutuneelle. Samanaikaisesti joudutaan lyhentämään merkittävästi valtion ja kuntien velkaa. Eläkkeiden sekä ikäihmisille suunnattujen palvelujen rahoittaminen vie voimavaroja. Työvoima vähenee 20 vuoden aikana ainakin 300 000 henkilöllä. Suomen sitoutuminen ilmastonmuutoksen hillitsemiseen vaatii valtavia taloudellisia ponnisteluja.
Vuosien 2011-2012 eduskunta- ja kuntavaaleissa on poliittisiksi päättäjiksi valittava henkilöitä, jotka uskaltavat tehdä rohkeita ja vaikeita ratkaisuja. Edessä on nimittäin valtion ja kuntien menojen leikkaaminen ja veroasteen nostaminen vasemmiston vastalauseista huolimatta. Valtion ja kuntien talous on kestokykynsä rajalla. Valtion velka on v. 2013 vähintään 104 mrd. euroa. Kun nykyinen velkaantumisvauhti otetaan huomioon, velkaa voi olla jopa 110 mrd. euroa. Kuntien velka kasvaa 8 miljarista eurosta vähintään 12, ellei 13 miljardiin euroon. Menoleikkaukset eivät riitä julkisen talouden velkaisuuden vähentämiseen. Tarvitaan lisäksi pitkäkestoista talouskasvua. Kielteisimpien ennusteiden mukaan talouskasvu pysyttelee 1,5-2,5 prosentissa. Jos ennuste pitää paikkansa, on edessä Suomen valtion ja kuntien kasautuva velkaantuminen. Matalan talouskasvun tilanteessa joudutaan jo purkamaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluja.
Vasemmiston normaali vastaus ongelmiin on ollut verojen korottaminen. 2010-luvulla vasemmiston politiikka on tiensä päässä. Julkisen talouden liikkumavara on niin pieni, että ainoana ratkaisuna on menojen voimakas leikkaaminen ja maltillinen veroasteen nostaminen. Julkisessa taloudessa on tultu siihen pisteeseen, ettei veroja voidan enää merkittävästi nostaa, koska kansantalouden kantokyky murenisi kokonaan.
Kotitalouksien talousongelmia kärjistää se, että eläkkeiden rahoitus ei ole kunnossa. Eläkeyhtiöiden saavuttama tuotto on niin huono, että eläkerahastojen arvo laskee kovaa vauhtia. Kun työeläkemaksujen summa on lähivuosina pienempi kuin eläkkeiden rahoitus, aletaan syömään arvoltaan alentuneita rahastoja. Johtopäätöksen ei voi olla muu kuin eläkevakuutusmaksujen nostaminen 10 prosentilla vuosina 2010-2015. Eläkeyhtiöiden sijoitustoiminta joutuu myös luupin alle. Ei voi olla oikein, että eläkeyhtiöt tuhraavat kansalaisten rahoja kohteisiin, jotka tuottavat vähemmän kuin pankkikorko.
Todettakoon, että eläkeläisten osuus kasvaa aina 2040-luvulle asti. Kysymys ei siis ole paristakymmenestä vuodesta vaan vuosikymmenistä. Eläkerahoitusta koskeva paine jatkuu aina 2060-luvulle asti. Ongelmana on myös suomalaisen työntekijän lyhyt työura, joka alkaa liian myöhään ja päättyy liian aikaisin. Työuria onkin pidennettävä keskimäärin 4 vuodella. Työurien pidentäminen on myös kansantaloudellisesti erittäin kannattavaa.
Jos jonkinlainen talouskasvu saadaan 2010-luvulla aikaan, on jossain vaiheessa huolena työikäisten väestön väheneminen. Kun tarjolla ei ole työvoimaa, on vaihtoehtoja kaksi: Yritykset muuttavat sinne, missä on työvoimaa tai ulkomainen työvoima muuttaa Suomeen. Suurten työttömyyslukujen valossa tarkasteluna on vaikeaa arvioida, milloin ulkomaisen työvoiman tarve lisääntyy. Matalan talouskasvun johdosta työvoiman tarve ei lisäänny pitkään aikaan.
Ilmastonmuutoksen hillitseminen on valtava taloudellinen haaste. Mistä löytää resursseja tähän tarkoitukseen? Kolmen ydinvoimalan rakentaminen, tuulivoiman volyymin lisääminen, maatalouden päästöjen vähentäminen, jätteiden hyödyntäminen energiana sekä vesivoiman tehostaminen edellyttää tukitoimia valtiolta. Kysymys on kymmenien miljardien eurojen investoinneista.
Seuraavat vuodet ovat poliittisesti niin ankarat, että tarvitaan kaikkien keskeisten puolueiden pitkäjänteistä hallitusyhteistyötä. 2010-luvun haasteista ei selvitä hallitus- ja oppositioasetelmalla. Kaikkien puolueiden on nyt kannettava vastuu Suomen tulevaisuudesta.
Monet yritysjohtamisen ja talouspolitiikan asiantuntijat ovat julkisesti irtisanoutuneet kvartaalitalouden ajattelusta. Onkin selvä, että 3 kuukauden jakso on aivan liian lyhyt aika yrityksen pitkäjänteiseen kehittämiseen. Voidaankin kysyä, miksi monet suuryritykset ovat ajaneet itsensä kvartaalitalouteen?
Monet kasvuyritykset hakevat itselleen pääomia kehittyäkseen. Hyvin yleisenä keinona pidetään yrityksen menemistä pörssiin, jolloin pääomia on saatavissa. Mutta mitä hyötyä on olla pörssissä pitkällä tähtäimellä? Yrityksen osakkeilla tietysti käydään kauppaa, mutta vain osakeanneilla saadaan lisää pääomaa. Pitkäjänteisesti itseään kehittävän yrityksen ensisijaisena tavoitteena ei voi olla pelkästään se, että sen osakkeilla käydään kauppaa tai että sen osakkeiden arvo kasvaa. Osakkeiden arvojen kasvusta ei ole mitään hyötyä itse yrityksille. Välillistä imagohyötyä sillä tietysti on.
Kvartaalitalouden myötä pörssiyritysten johtamiseen vaikuttaa eniten ns. shareholder-value. Kun yrityksen tärkeimpänä tavoitteena on mahdollisimman suuri osinkojen jako, voidaan kysyä, mitä hyötyä tästä on yrityksille. Imagohyötyjä siitä saattaa olla. Mutta tosiasiassa shareholdervalue vie voimavaroja yrityksen tuote- ja palveluvalikoiman kehittämistyöltä, tuotantoteknologian uusimiselta, kilpailukyvyn kehittämiseltä tai viennin osuuden lisääminen tai muulta yrityksen omaan intressiin liittyvältä investoinnilta.
Suurten yritysten optio- ja tulospalkkausjärjestelmät ovat johtaneet usein myös siihen, että yritysjohtajat pyrkivät lyhytnäköisiin bisnesratkaisuihin maksimoidaakseen omat optionsa tai tulospalkkauksensa. Yritysjohtajilla on taipumusta päättää myös hyvin riskialttiita bisnesratkaisuja, joista he olettavat saavansa voittoja. Hyviä esimerkkejä ovat Stora Enson Amerikan seikkailut, jotka johtivat lopulta Kemijoen tehtaan alasajoon. Kemijoen tehdas on esimerkki siitä, kuinka kannattaviakin yksiköitä ajetaan alas suurempien osinkoantien ja optiopalkkioiden toivossa. Kaikkein härskeimpiä ovat olleet tapaukset, joissa johtoporrasta on runsaasti palkittu siitä markkinaosuuden menetyksistä, alijäämistä tai tappioista huolimatta.
On jotakuinkin selvää, että kvartaalitalous on kuoleman partaalla. Ei bisnespäätöksiä voi tehdä 3 kuukauden periodilla. Usein 3 kuukauden periodi saattaa antaa vääriä signaaleja yrityksen menestymisestä pitkällä tähtäimellä. Tämän takia olisikin järkevää siirtyä ensin puolivuotis- ja vuosikatsauksiin sekä osakkeenomistajille tarkoitettuihin pitkän tähtäimen strategiaraportteihin.
Shareholdervaluesta pitäisi siirtyä kohtuullisen korvauksen periaatteeseen. Kohtuullinen korvaus on se, jossa sen jälkeen, kun henkilöstö on tulospalkittu ja investointeihin varattu riittävä voimavarat, loput jaetaan osakkeenomistajille. Yrityksistä ei tule tehdä tuloksentekokoneita vaan kehittyviä ja kasvavia yhteisöjä, jotka takaavat lisääntyvän ja turvallisen työllisyyden.
Olen sitä mieltä, ettei Suomessa ole yhtään yritysjohtajaa, joka on optioidensa väärtti. Optiota ja tulospalkkausta on perusteltu yritysjohtajien sitouttamisella yhtiöön. Vaikutukset ovat olleet päinvastaisia. Esimerkiksi monet hyvin palkitut Nokian johtajat ovat jättäneet yrityksen ja perustaneet omansa tai ryhtyneet bisnesenkeleiksi. Ja mitä teki Lilius, joka joutui jättämään Fortumin: Haukkui valtion pataluhaksi. Miljoonapalkkiot eivät ole johtaneet sitoutumiseen vaan antaneet yritysjohtajille mahdollisuuden omaan bisnekseen ja sijoittamiseen.
Harmillista on, että eri suuryritysten hallituksissa toimivat yritysjohtajat ovat palkinneet avokätisesti toisiaan. On tärkeää, että suuryritysten hallituksiin ja tilintarkastajiksi valitaan henkilöitä, joilla ei ole keskinäisiä taloudellisia etuja jaettavanaan.
Susiruma nainen tarkoittaa sitä, että mieluummin puret oman kätesi poikki naisen pään alta kuin herätät hänet. Siikalan blogia kommentoitiin aikoinaan kovinkin runsaasti. Ensin jutut olivat hyviä. Sitten alkoi keskustaa ihannoivat jutut. Kommentointeihin tuli Siikalan järjestämä blokki.
Siikalan mielestä Uudesta Suomesta on tullut susiruma. Niinpä hän mieluummin menettää bloginsa kuin lopettaa tämän verkkolehden arvostelun. En tiedä, mistä Siikala on nyt suutahtanut. Hän vertaa joka tapauksessa Uutta Suomea Suomi-24-julkaisuun. Kunhan hän vain tietäisi, kuinka huteralla pohjalla Suomi-24:ää tehdään.
Mitä Uusi Suomi on tehnyt, ansaitakseen tällaisen oksennuksen. Ei yhtään mitään. Näyttää siltä, että Siikalalta alkavat jutunaiheet loppua. Mikä onkaan helpoin tapa valita aihe, on haukkua jotakin tässä tapauksessa Uutta Suomea.
Saanen tässä yhteydessä esittää näkemykseni myös sananvapaudesta. Siikalan käsitys sananvapaudesta on se, että tukitaan kaikkien suut (ei saa lainkaan kommentoida). Sananvapauden rajoittamista on taas se, että tukitaan yhden suu, joka on jatkuvasti äänessä. Minulla on erilainen käsitys sananvapaudesta. Mutta se onkin jo toinen juttu.
Muistan hyvin Kekkosen valtakauden. Kekkonen otti itselleen oikeudet vapaasti lähettää myllykirjeitään, hajottaa hallituksia ja haukkua yhteiskuntamme keskeisiä johtajia. Mutta meille ei annettu mahdollisuutta arvostella Kekkosta. Oli vaikeaa puhua edes pienessäkään seurassa Kekkosen mokista, kun joku aina urkki juttumme ylös. Kotiryssätkin painostivat kannattamaan Kekkosta ja Paasikiven-KEKKOSEN linjaa. Onneksi voimme nykyään puhua vapaasti asiasta kuin asiasta ja arvostella aiheettakin poliittisia johtajiamme.
|
|
|
